Muutama viikko takaperin tuli parhaan ystävän kanssa (olkoon hänen nimensä nyt vaikka Leena) juttua jokavuotisesta tapahtumasta, Zombie Walkista. Ideahan on se, että itselle tehdään (tarvittaessa) ennen tapahtumaa tuntuvan puoleinen muodonmuutos, jonka lopputuloksen olisi tarkoitus näyttää melkolailla hirveältä (aka. mahdollisimman kuolleelta). Päätimme siinä sitten yhdessä tuumin, että 18.5. nolaamme itsemme julkisesti vahingon sijaan omasta tahdostamme.
Leenalla on alle vuoden ikäinen tyttö, ja hieman sovitun jälkeen keksimme ottaa hänet mukaan poppooseen. Kyllähän tuommoinen nyt kävelevästä kuolleesta menee, kun se osaa muristakin. Muksu meinaa vaan sitä, että tavaraa pitää raahata mukaan kilo kaupalla, mutta onneksemme yöpaikkaamme pääsee metrolla, ja sillähän matka sujuukin hujauksessa. Tavaratkin saa kätsysti rattaiden alapuolella roikkuvaan pussiin.
Harkittu valmistelu on kaiken A ja O!
Tapamme mukaan aloimme selvitellä asioita vasta muutama päivä ennen lähtöä. Ensin tarvittiin yöpaikka viikonlopuksi, kun oli riiviö kerran mukana. No, sellainen löytyi nopeaan (lyhyestä varotusajasta huolimatta) joten siirryimme pohtimaan muita probleemia.
Pikkusta ei oltu koskaan ennen kuljetettu bussissa, joten alettiin siinä porukalla sitten miettimään, että mikä olisi järkevintä. Soitettiin ihan varmuuden varalta matkahuoltoon (ettei jäätäis turhaan kyydistä), että mitäs nyt, ja siellä suositeltiin turvakaukaloa ja etupenkkiä, jossa on kunnon vyö, että sen kaukalon saa sitten kiinni suositusten mukaan.
Kerättiin kimpsut kampsut (mukaan lukien matkasänky) ja lähdettiin perjantain koittaessa matkaan.
Matkalla bussiasemalle mietittiin, että onhan se mahdollista, että ne etupenkit on varattuja, kiitos liikaa puhuvien, söpöjen eläkeläisten. Neuvoin sitten Leenaa, että ystävällisellä mielellä pyytää mummeleita siirtymään, jos niin pääsee käymään. Olimme siis varautuneet kaikkeen.
Saimme tavarat nätisti bussin matkatavaroille tarkoitettuihin luukkuihin, sillä kuljettaja sattui olemaan hyvällä tuulella. Minä astelin ensin bussiin, ja maksaessani lippuani huomasin varatut etupenkit. Arvauksemme meni oikeaan.
Leena perästäni sitten noudatti suunnitelmaamme, mutta kävikin ilmi, että vyöt ovat ihan samanlaiset kuin muissakin penkeissä. Siispä siirryimme bussin takaosaan, jossa me kaikki pääsimme istumaan vierekkäin.
Mukula meni sitten jo heti alkumatkasta päättämään, että minähän en tässä hikisessä turvakaukalossa enää makoile, vaan rääkyi tiensä Leenan polvelle. Heti perään nainen käväisi vieressämme sijaitsevassa vessassa, ja päästi tullessaan kaikki hajut kopperosta pihalle. Voin kertoa, että juuri lannoitettu pelto on siinä kohtaa vain esimakua.
Jottei bussista poistumisesta tulisi niin sanotusti juosten kustua, suunnittelimme jo matkalla, että kasaamme tavarat bussin vieressä ja sitten siirrymme jatkamaan matkaa. Noustuamme ulos haisulibussin uumenista, tajusimme muiden kulkupelien alle jäämisen vaaran, ja teimme näyttävän siirtymisen turvaan.
Rattaiden alaosaan mahtuikin vain matkasänky, ja muuten kiinnitimme kassit ympäri rattaita niin, että hyvä että hissiin päästiin ne kärräämään noukkimatta mukaan muutamaa salamatkustajaa.

Meinasin siinä matkalla metroon heittää koko turvakaukalon hiivattiin, sillä se ei todellakaan mahtunut rattaiden kyytiin. Maltin kuitenkin mieleni.
Metrossa olikin sitten pikkasen porukkaa. Ja pikkasen kuuma. Koko 30 minuuttia seistiin muiden tönittävänä, mutta mikäs siinä, kun pikkanen moikkasi jokaiselle ohikulkevalle virne naamallaan. Varmaan iloinen kun oli saanut parin tunnin bussimatkan jälkeen vihdoinkin happea.
Nonni, eiku reippaina ylämäkeen!
Kun kuumasta metroseisoskelusta päästiin, kävelimme koko matkan yöpymispaikalle asti ylämäkeen. Oli siinä hilpeyttä kerrakseen, ja kateutta, kun mukula istuu rattaissa kun Ellun kana, samalla kun kaksi orjaa kuskaa neidin luksuspenkkejä ja kasseja hiki otsalla.
Loputkin suunnitelmat lärvilleen…
Koska olimme niin hyvin valmistautuneita, niin eihän meillä mitään välineitä muodonmuutosta varten. Piti lähteä vielä illalla keskustaan, mutta aikaisemmasta kokemuksesta viisastuneina tyydyimme paikalliseen tarjoustaloon. Sieltä sitten hankimme laadukkaat kasvovärit ja erikeepperiä. Jokaisen zombin “must have” –tuotteet olivat siis matkassa!'
Seuraavana aamuna päätettiin sitten ihan itse koittaa ensimmäistä kertaa, kuinka zombi meikin vääntäminen oikein sujuu. Olin etsinyt muutaman vinkin maskeeraamista varten, mutta missään ei oltu mainittu siitä jumalattomasta sotkusta joka moninkertaistuu valkoisilla kaakelipinnoilla.
Hetki väännettiin, ja lopulta kun naamat olivat varmasti koossa erikeepperin mahtavalla voimalla, päätimme, että nyt jää kyllä zombikävelyt väliin. Taso oli huonompaa kuin huono. 
Jouduimme käymään suihkussa ja pesemään koko kylppärin, kiitos pienen operaatiomme. Päätimme kuitenkin lähteä katsomaan käveleviä kuolleita, ettei ihan turhaan koko matkaa suunniteltu.
Matkalla keskustaan tajuttiin naaman ja kaulan alueella erinäisiä todisteita laadukkaista kasvoväreistä. Ei lähde irti naamasta edes pyhällä hengellä.
No voi jumaliste!
Naureskeltiin matkalla keskustaan, kuinka missään ei näkynyt zombin zombia. Onneksi se viisaus iski ennen kuin lähdimme nolaamaan itseämme, kiesus sentää!
Käytiin syömässä kebabit ja pian sen jälkeen näimme ensimmäiset kävelevät kuolleet. Todellisuus iski; me oltiinkin oikeasti ihan mahtavia zombeja.
Kun ei osattu zombien kokoontumispaikkaan, alettiin etsimään lyhyintä reittiä sinne niin älykkäistä puhelimistamme. Ennen kuin vastaus löytyi nokiasta, löytyi kaksi yritteliästä zombia. Älykkäistä mobiileistä viis, helpostihan me niitä seurataan, ihan hiljaa ja huomaamatta, joka ikistä morjestava mukula matkassa!
Katumus iski siinä matkalla, kun törmättiin muutamaan shokki zombiin. Ilmeisesti yleinen käsitys on, että zombilta näyttää, kun on puuteroitu naama valkoisella ja lisätty poskeen vähän keinoverta, jonka väri on kyllä lähempänä porkkanaa kuin aitoa tuotetta, ja koska zombit on tarujen mukaan niin siunatun siistejä, ei niiden henkkamaukan puhtaalle paidalle oo roiskunut mittään, vaikka naama olisikin tuunattu punaisemmaksi kuin häämatkalla palanut morsian.
Joka tapauksessa, löydettyämme paikalle, päätimme kuvata koko matkan öriseviä zombeja, ettei jäätäis ihan tyhjin käsin.
“Onneks toi nukkuu!”
Tapahtuma oli niin iso, että sitä vartioi oikein joukko moottoripyörillään ajelevia jepareita. Tuli siinä pikkasen kiirus matkan alkaessa, kun roolinsa vakavasti ottavat zombit lähtivät kuljeksimaan kohti meitä. Vauvelille tilanne ei näyttänyt olevan mitenkään erikoinen. Sehän nukahti hetken öristyään muiden mukana.
Matkassa oli muutama mainittava zombie laji.
1. “Näytän zombilta, mutta kävelen kuin ihminen” –zombie: Näille zombeille ominaista on matkan aikana tekstaaminen.
2. ROKKENROLLI –zombie: Nämä kaverit viihtyvät pareittain ja ovat saaneet tartunnan pullo kirkasta kourassaan. Niille ominaista on muiden jälkeen jääminen ja erillisten kamasutra-asentojen esittäminen kesken matkan.
3. Lastensyöjä –zombie: Pidä rattaat kaukana.
Taapero nukkui koko matkan onnellisesti, vaikka meteli oli melkoinen. Joku ohikulkija viisaana mainitsikin että; “Onneks toi nukkuu, herranisä!”
Matkalla takaisin metroon, päätettiin että ensvuonna me näytetää mistä kana pissii! Ja roiskitaan vähän vanhemman pikkusen päälle kanssa hieman tekoverta, kun tuntee olonsa niin kotoisaksi zombien joukossa.